Tuhkimosadussa hyvä haltija taikoo hiiret vaunuhevosiksi ja koiran hovipalvelijaksi. Pahat siskot saavat palkkansa ja Tuhkimo prinssinsä. Kehitysopin mukaan todellisuudessa kävi toisin päin. Hiirestä tuli ihminen ja "koirasta" hevonen.

Oppikirjoissa ja tietoteoksissa tieteellisenä totuutena esitetyt, kehitysopin mukaan kirjoitetut tiedot ja kertomukset eivät jää satuja huonommiksi. Kehitysoppi vakuuttaa, että 60 - 70 miljoonaa vuotta sitten eleli puupäästäisen näköinen pieni nisäkäs ja sen kanssa samaan aikaan nykyisen kalliomäyrän oloinen, pienen koiran kokoinen eläin. Kumpikaan ei voinut aavistaa silloin,että puupäästäisestä kehittyisi kilpa-ajuri ja kalliomyyrästä kilpahevonen. Näin kuitenkin vakuuttavat meille ja nuorille koululaisille biologian oppikirjat. Ne väittävät, että kysymyksessä on tieteellinen "totuus". Väitteittensä tueksi kehitysopin kannattajat esittävät hyvin tehtyjä kuvia siitä, miten kaikki tapahtui. Uskottavuuden lisäämiseksi piirretään vuosimiljoonien kehityslinjat ja näytetään maakerroksista löydettyjen jalkaluiden kuvia. Tarkoitus on, että sekä opettajat että oppilaat tulevat vakuuttuneiksi siitä, että hevonen on kehityksen tulos. Ohessa esimerkki kaikille "pakollisen" lukion kurssin biologian kirjan, "Koulun Biologia/kurssit 1-2 (1996)", kaaviopiirroksesta. Tämän kirjan tekstissä vakuutetaan mm.: "Parhaita kehityksen todisteita ovat sellaiset fossiilisarjat, jotka osoittavat jonkin eläimen asteittaisen kehityksen. Tällainen sarja on olemassa esimerkiksi hevosen kehityksestä". Hevosen kehityskaaren ottaminen opin ja uskon kappaleeksi on kehitysopin kannattajille tärkeää. Hevonen on kaikkien tuntema eläin. Sen luuston rakenne ei kuitenkaan ole liian tuttu. Kavioeläimiä on eri kokoisia ja -näköisiä. Fossiileista ei voi päätellä, mitkä lajit saattoivat risteytyä keskenään. Siksi on helppo rakentaa uskottavan tuntuisia kehitystä osoittavia sarjoja.

Satua vai totta?

Tarina hevosen kehitysketjusta alkoi 1870-luvulla, kun innokas darwinisti O. C. Marsh asetti näytteille keräämänsä fossiilit, joista hän oli koonnut hevosen kehityssarjan. Väitteittensä mukaan hän oli löytänyt 30 hevosen eri kehitysvaihetta Wyomingin ja Nebraskan kaivauksilta.1 Vanhimmaksi hevosfossiiliksi valittiin n. jäniksen kokoinen nisäkäs ja sille annettiin nimi Eohippus (Aamusarastuksen hevonen). Loput valittiin jalkaluiden ja hampaiden muotoutumien mukaan ja kuvattiin siten, että niiden koko kasvoi kehityksen myötä, josta mm. oppikirjan kuva antaa hyvän esimerkin. Tämän fossiilisarjan näki Darwinin tukija ja evoluutiosaarnaaja T.H. Huxley, joka otti sen malliesimerkiksi eläinten vaiheittaisesta kehittymisestä. Hänen kuuluisat luentonsa saivat aikaan sen, että eri museot ottivat ohjeiden mukaan erilaisia hevosfossiileita näyttelyihinsä.

O. C. Marsh ei tiennyt, että hänen nimeämänsä "varhaishevosen" fossiili oli tutkittu jo ennen Darwinin kuuluisaksi tulleen, lajien kehitystä koskevan kirjan ilmestymistä. Englantilainen tutkija Richard Owen löysi ko. fossiilin v. 1856 ja antoi sille nimen Hyracotherium, joka tarkoittaa, että eläin kuului kaniinien ja mäyräeläinten joukkoon.2 Tämä tosiasia halutaan nykyään siirtää unohduksen historiaan.

V. 1910 löytyivät samat "hevosen kehitysvaiheet" myös Etelä-Amerikan fossiilikaivauksilta. Pulman muodosti nyt se, että nämä fossiilit olivat maakerrostumissa päinvastaisessa järjestyksessä; nykyhevonen alimmaisena ja vanhimmaksi mainittu Eohippus kerrosten yläpäässä.3 Tämä pulmallinen tilanne pyrittiin selittämään siten, että ennen alkuhevosta oli ehkä ollut nykyhevosen kaltaisia imettäväisiä, mutta ne olivat kuolleet sukupuuttoon ennen hevossarjan uudelleen alkamista. Aika mainio selitys.

Myös Oregonin kaivauksissa nykyhevonen ja vanhin "alkuhevonen" olivat kivettyneet rinnakkain.

Ristiriitaisuuksista ja monista epäselvyyksistä huolimatta v. 1905 Amerikan Luonnontieteelliseen Museoon rakennettiin hevosten kehityssarjaa kuvaava näyttely, joka siitä lähtien on roikkunut mukana tieteellisenä "totuutena" kaikissa hakuteoksissa ja oppikirjoissa.

Voidakseen tukea isoisänsä T. H. Huxleyn työtä kehitysopin edistämiseksi, Julian Huxley kirjoitti yhdessä H. G. Wellsin kanssa kirjan "Elämän Ihmeet". Kirja sai maailmanlaajuisen levikin ja sitä pyrittiin tuomaan jokamiehen biologian oppikirjana kaikkialla esille. Suomessa kirjat painettiin ja myytiin II maailmansodan jälkeen. Tässä kirjassa todistellaan, että hevossarja on tieteellisesti todistettua historiaa 60 miljoonan vuoden ajalta. Todistelujensa tueksi kirja esittää hevosen sikiön kehityksen vaiheet, jonka mukaan hevosalkio toistaa miljoonien vuosien takaiset tapahtumat - myös kolmivarpaisen Eohippus-vaiheen. Laajan sikiökehitystä valottavan selostuksen jälkeen kirja tekee yhteenvedon: "Hevosen historiassa näyttäytyy siis kolmivarpainen aste kaksi eri kertaa eri tavoin; toinen kuuluu kaukaiseen muinaisuuteen, toinen kertautuu nykyajan hevosen alkiokehityksen aikana"4

Tosiasiasiat ja epäilykset

Tarkemmat fossiilitutkimukset alkoivat kuitenkin lisätä epäilyksiä hevosen kehitystaulukon tekijän vilpittömyyteen ja museoihmisten asiantuntemukseen. Todettiin, että nelivarpaisella Eohippuksella oli kylkiluita 18 paria, seuraavalla kehitysvaiheella niitä oli 19, sitä seuraavalla 15 ja nykyhevosella jälleen 18 kylkiluuparia. Vastaavanlaisia epäjohdonmukaisuuksia havaittiin myös esitettyjen fossiilien hampaissa.5

Steven Stanley antoikin tilanteen muuttuessa asiantuntijalausunnon: "Tunnetut fossiilirekisterit eivät voi osoittaa yhtäkään esimerkkiä lajista toiseen johtaneesta muotojen vaiheit-taisesta kehityksestä _ vaiheittainen kehitys ei ole nykyisten tutkimusten mukaan mahdollista"6

Samoin tutkija S. K. Sikes tuo julki havaintonsa välimuodoista: "Välimuodot yhä puuttuvat hevosen kehityslinjasta siitäkin huolimatta, että vastakkainen kuva annetaan oppi- ja muussa kirjallisuudessa... Sama koskee kaikkia muitakin darwinistien väitteitä... voimme vain kuvitella, miten paljon fossiili
löytöjä välimuodoista tarvittaisiin kaikkien kehitysoppineiden väitteiden tukemiseen"7

Biologi tri G. Parker joutui lopulta antamaan kehitysopin kannalta masentavan lausunnon, jonka sisällön asiantuntijat olivat jo kauan tienneet: "Yksityiskohtaiset tiedot ovat pakottaneet meidät hylkäämään idean, että hevoset olisivat todella kehittyneet... Me tiedämme nyt, että alkuhevonen (Eohippus) ei ole hevosen alkumuoto vaan kani tai kalliomäyrä, joka on nykyisten kanien lajikumppani. Nykyisillä englantilaisilla työhevosilla on todettu olevan enemmän kuin yksi varvas per jalka ja ennen on esiintynyt pienikokoisia hevosia kuten nykyäänkin. Lisäksi kaikki taulukossa esitetyt välimuodot ovat löydettävissä hautautuneina samoissa kerrostu-missa. Tämä osoittaa, että ne kaikki elivät samaan aikaan eivätkä voineet olla toistensa välimuotoja. Tilanne on ollut sama kuin nykyään; eläimiä on erilaisia, eri kokoisia ja -muotoisia, yksivarpaisia ja monivarpaisia - kaikki elävät yhtä aikaa yhdessä." 8

Kansainvälisten museoiden tutkijat sekä johtavat asiantuntijat ovat toivoneet, että kehitysoppia ei enää opetettaisi kouluissa. Tärkeänä pidetään sitä, että lukijoille jäisi vain kuva muuttuvasta teoriasta, jolla ei ole mitään tekemistä tieteellisen totuuden kanssa. Miksi Suomessa oppivelvollisuuteen kuuluu omaksua kehitysoppi tieteellisesti todistettuna asiana? Miksi lapsille opetetaan, että maailma aina vain kehittyy ja ihminen on kehityksen tulos, vaikka tiedekin todistaa kaiken rappeutuvan ja hitaasti luhistuvan?

"... Herralla on oikeudenkäynti maan asukasten kanssa; sillä ei ole uskollisuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntemusta maassa. Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja
rikotaan aviot, murtaudutaan taloihin, ja verityö verityötä seuraa. Sentähden maa murehtii, ja kaikki siinä asuvaiset nääntyvät, metsän eläimet ja taivaan linnut; myöskin kalat merestä katoavat." Hoos. 4:1-3.

1) In the Minds of Men/Ian T. Taylor
2) Evolution:The Challenge of the Fossil Record/D.T.Gish/1992
3) False Horses/E. A. von Fange/1989
4) Elämän ihmeet/1948
5) Darwin´s Enigma/Luther D. Sunderland
6) Evolution/A Teory in Crisis/M Denton 1986
7) The Natural History of the African Elephant/1971
8) Origins answer book/P.S. Taylor/1992