1800-luvun lopulla alkanut tieteellinen vallankumous eteni valtavin harppauksin. Kokeelliseen tieteeseen perustuvia keksintöjä ja monia uuden teknologian tuottamia ideoita päästiin testaamaan ja muokkaamaan käytännössä mm. molempien maailmansotien aikana.
Kehitysoppi, joka tuotiin näyttävästi esille eri tieteenaloja yhdistävänä teoriana, koki kuitenkin "kaikessa hiljaisuudessa" jatkuvia takaiskuja. Jo Darwinin eläessä hänen opetuslapsensa olivat jakaantuneet eri uskomusten kannattajiin. Osalle eliökunnan hitaasti etenevä kehitys oli ainoa oikea ja "tieteellisesti" perusteltu luonnonvalinnan ilmenemistapa. Se, että kehittymistä ei voitu missään havaita, selitettiin johtuvan juuri kehitysprosessin hitaudesta. Kehityksen välivaiheiden puuttumiselle fossiiliaineistossa, ei sitä vastoin löydetty pätevää selitystä.
Osa Darwinin kannattajista katsoikin välimuotojen täydellisen puuttumisen todistavan jaksottaisesti etenevän kehittymisen puolesta. Heidän näkemyksensä mukaan uudet eläinlajit ilmestyivät niin nopeasti, ettei niistä voinut jäädä välimuotoja fossiiliaineistoon. Darwin oli aikanaan hylännyt tämän sysäyksittäin etenevän kehityksen idean, koska se hänen mielestään perustui ihmeiden tapaisiin ilmiöihin ja ihmeet kuuluivat uskontojen piiriin. Kaikesta huolimatta kehityskertomuksiin vakiintuivat uusien lajien "ilmestymistä" kuvaavat käsitteet.
Voidakseen laukaista lähes sata vuotta vallinneen, kehityksen välimuotojen puuttumisesta johtuvan lukkiutuneen tilanteen, R. Goldschmidt julkaisi v. 1940 kirjan "The Material Basis of Evolution", jossa hän esitteli näkemyksensä evoluution hyppäyksellisestä etenemisestä (hopeful monsters - toivotut hirviöt). Tiedeyhteisö ei kuitenkaan vielä silloin voinut hyväksyä äkkinäisten ilmestymisten ajatusta, koska uusien lajien kehittymiseen liittyvää mekanismia ei tunnettu.
Toimiva ekosysteemi ravintoketjuineen edellyttää fotosynteesin kaltaista energian talteenottoa, eri eliölajien yhtäaikaista olemassaoloa ja niiden saumatonta yhteistyötä. Kehitysopin mukaan alkeellisemmat eliöt menehtyivät olemassaolon taistelussa kehittyneimpien tieltä. Kuitenkin "yksinkertaiset" elämän alkumuodot ovat edelleen välttämättömänä osana mukana luonnonkierrossa. Jokaisen lajin edustaja on sekä rakenteeltaan että ominaisuuksiltaan täydellisesti ympäristössään toimiva kokonaisuus ja eliöstön tärkeä osa. Minkään lajin takaa ei löydy kehitysvaiheita. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan sitä mekanismia, minkä avulla laji voisi muuttua uudeksi lajiksi. Rodunjalostuksen kautta saatujen kokemusten perusteella tiedetään, että jalostus on vain olemassa olevien eri ominaisuuksien karsimista tai esilletuomista. Mitään uutta jalostuksen kautta ei ole pystytty luomaan. Mutantteja on saatu aikaan eri tavoin, suuriakin määriä, mutta ilman positiivista tulosta. Mutaatioiden vaikutuksesta DNA:n informaatio vähenee - ei suinkaan lisäänny - ja johtaa sairauksiin ja kuolemaan. Kuitenkin väitetään, että mutaatiot ovat kehityksen voimavara ja uuden informaation synnyttäjä.
Muutos taustafilosofiaksi
Perinnöllisyystieteilijänä ja innokkaana kehitysopin kannattajana jo 1920-luvulla tunnetuksi tullut Julian Huxley (1887 - 1975), Darwinin kuuluisan tukijan T. H. Huxleyn pojanpoika, oli tietoinen kehitysopin uskonnollisesta luonteesta ja siitä, että se perustui oletuksiin, ei tieteellisiin tosiasioihin.1
Tultuaan valituksi UNESCO:n ensimmäiseksi pääsihteeriksi J. Huxley ehdotti v. 1946 perustetun järjestön perusfilosofiaksi ja samalla koko maailman yleisuskonnoksi kehitysoppia. Hänen näkemyksensä mukaan: "Kaiken kasvatuksen perustana tuli olla kehitysoppi sen laajassa merkityksessä. Kehitysajatus yhdisti epäorgaanisen elävään, maailmankaikkeuden maailmaan, aineen mieleen ja eläimet ihmisiin. Ihmisen historia oli monimuotoisen biologisen kehityksen lopputulos." Koko maailmaa kattavan YK:n opetus- tiede- ja kulttuurijärjestön (UNESCO) toiminnan tulisi perustua tieteelliseen humanismiin (naturalismiin), koska sen perustana oleva kehitysoppi sisälsi kaikki ne muutokset ja kehitysvaiheet, jotka vaikuttivat kaikkialla - myös maailmankaikkeudessa.
Akateemisesti koulutetun sivistyneistön siirtyessä kehitysopin kannattajiin oli luonnollista, että myös eri maiden yliopistot hyväksyivät naturalistisen maailmankuvan eri opetusalojensa taustafilosofiaksi. Näin saman ateistisen filosofian aatteellisen lipun alle tulivat kommunististen työväenliikkeiden ja nationalistien perässä tiedemiehet, sivistynyt älymystö ja yliopistomaailma.
Jo 1950-luvulla tilanne oli niin hyvin kehitysopin kannattajien hallinnassa, että opin vastustajien vaikutusmahdollisuuksia sekä tieteen tekijöinä että eri alojen opetus- ja julkaisutoimissa, voitiin rajoittaa.
Vuonna 2003 Nature-lehti julkaisi jälleen uusitun eliöiden kehitystaulukon (vieressä). Se on historiallista jatkoa Ernst Haeckelin v. 1874 luomalle kehityspuulle, jossa elämä alkaa monera-alkulimasta.
Molempien esitysten tavoitteena on todistaa lukijoille, että elämä on kehittynyt sattumalta alkulimassa syntyneestä yksinkertaisesta alkusolusta vaiheittain kohti nykyistä elämän monipuolisuutta. 150 vuoden aikana tutkijat eivät ole pystyneet saamaan aikaan elämää synnyttävää alkulimaa, eivät elämän rakennuspalikoita, eivätkä ratkaisemaan alkusolun DNA:n, RNA:n ja välttämättättömien proteiinien alkuperää.
Kirkkojen kumarrus
Tiede- ja yliopistomaailman painostuksesta paavi Pius XII hyväksyi virallisesti v. 1950 kehitysopin tieteelliseksi totuudeksi ja suositteli siihen tutustumista. Tunnettua oli jo silloin, että myös roomalaiskatolisissa kouluissa oli kehitysoppia opetettu tieteellisenä totuutena jo vuosien ajan.2 Jesuiittapappi ja paleontologi Pierre Teilhard de Chardin tuki roomalaiskatolisen kirkon näkemystä julistaessaan mm.: "Kehitysoppiko olisi vain teoria, järjestelmä, hypoteesi? Se on paljon enemmän! Se on yleinen edellytys, johon kaikkien tulevien teorioiden, kaikkien järjestelmien tulee sopia, jos ne aikovat olla järjellisiä ja oikeita. Valo, joka valaisee kaikki tosiasiat, käyrä, jota kaikkien käyrien on seurattava: se on kehitysajatus!"3
Myös paavi Johannes Paavali II tuki osaltaan kehitysopillista maailmankatsomusta ilmoittamalla, että kehitysoppi on enemmän kuin oletus.4 Paavi selitti kirjeessään kirkon tiedeakatemialle 22. lokakuuta 1996, että apinamaisten esi-isiemme ja ihmisen välillä on "ontologinen keskeytys". Tämä tarkoittaa pistettä, jossa Jumala antoi eläimestä polveutuvalle ihmiselle sielun.5
Eri maiden maallistuneet luterilaiset kirkot myöntyivät kehitysopin näkemyksiin yliopistojen ja jäsentensä näkemyksiä seuraten. Suomessa aikuiskatekismus vuodelta 1984 julistaa: "Kaikki suuret kirkkokunnat ja lähes kaikki niiden jäsenet pitävät nykyään kehitysoppia maailman ja ihmisen syntyhistorian ainoana älyllisesti käypänä tulkintana".6
Epätoivo menestyksen varjossa
1900-luvun puolivälin jälkeen tutkijoiden eteen avautuivat DNA:n rakenteen ymmärtämisen seurauksena solun monimutkainen sisäinen toiminta. Samaan aikaan suurten tietomäärien hallinta ja tutkimustulosten levittäminen tutkijoiden käyttöön eri puolille maailmaa nopeutui. Lähes päivittäin uutisoitiin uuden teknologian avulla tehdyistä tieteen saavutuksista. Usein annettiin kuva siitä, että edistymisen taustalla oli kaiken kattava kehitysajatus, naturalistinen maailmankatsomus.
Piilossa tämän ulkokuoren alla oli koko ajan ollut, jo aikaisemmin mainittu syvä kriisi. Kaikki luonnonvalinnan toimivuuteen liittyvät toiveet, jotka Darwin oli siirtänyt tulevien tutkimusten varaan, olivat tuottaneet pettymyksen. Mekanismia lajin kehittymiselle uudeksi luonnonvalinnan avulla ei ollut löydetty ja kaikki todisteet kehityksen välivaiheista puuttuivat edelleen. Mutaatioiden avulla ei pystytty luomaan uutta infomaatiota, jota olisi tarvittu uusien, lajia kehittävien ominaisuuksien aikaansaamiseksi. Yksinkertaisiksi mainitut bakteerit osoittautuivat monimutkaisiksi kokonaisuuksiksi. Elämän syntyyn liittyvien asiakokonaisuuksien ja perusrakenteiden todettiin olevan tieteen keinoin saavuttamattomissa. Alettiin ymmärtää, että elämä ja siihen liittyvät monimutkaiset rakenteet eivät voi olla sattuman ja kehityksen tulosta. Tätä ei haluta myöntää tieteellisisksi tosiasiaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen tieteelliseen julkaisutoimintaan tuli mukaan vertaisarviointi. Sen alkuperäinen tarkoitus oli valvoa laatua, mutta siitä on tullut keino varjella oikeaoppisuutta7. Tällä hetkellä vertaisarviointi estää kaikkien kehitysopille vahingollisten tutkimustulosten julkistamisen luonnontieteellisessä ammattikirjallisuudessa. Vaikutusvaltaisia tiedotusvälineitä, tiedejulkaisuja ja yliopistoja ohjaa kehitysopillinen humanismi. On hyvä muistaa, että Darwinin teoriaa ei julkaistu tieteellisessä lehdistössä vaan kirjana, joka ei käynyt läpi vertaisarvion tuomaa sensuuria. Kehitysopin kritiikki pääsee samalla tavoin esille lähinnä kirjojen ja internetin kautta.
Kehitysopin vastustajia saatetaan julkisesti kutsua epäpäteviksi, tieteen vastustajiksi, fundamentalisteiksi ja hölmöiksi8. Kehitysopin kannattajat toimivatkin oppinsa mukaisesti, ylemmyyttä tuntien ja ovelasti.
"Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin." 2. Tim. 4:3-4
KP
Viitteet:
1) In The Minds of Men/Ian T. Taylor, 1991
2) U.S.News &World Report/4.9.96
3) The Phenomenon of Man/1961, s. 219
4) International Herald Tribune 25.10.96
5) Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa, Matt Ridley/Art house 2000
6) Aikuiskatekismus, Leino Hassinen, Kirjapaja 1984
7) http://www.iscid.org/pcid/2003/2/1-2/tipler_refereed_journals.php
8) New York Times 9/5/1989/Richard Dawkins
