Taustaa kirjoitukset on koottu kirjoiksi, joihin voit tutustua klikkaamalla tästä.
Venyvä tieteellinen totuus
Samankaltaisuudet II

Darwinin uuden teorian hyväksyneiden tiedemiesten määrä kasvoi koko 1860-luvun ajan. Tehokkaasti eri maiden sivistyneistön pariin levitetty kehitysoppi sai enenevää kannatusta. Luonnonvalinnan periaatteen mukaan uuden kehitysajatuksen tieltä raivattiin "vanhoja uskomuksia" ja samalla ahdistettiin kirkon edustajat puolustuskannalle. Taustalla tehtiin kiivaasti työtä kehitysoppia tukevan todistusaineiston keräämiseksi. Suurin puute koski fossiiliaineistoa. Darwin tähdensi sitä, että fossiilien joukosta tulee myöhemmin löytymään asteittaisen kehityksen välimuotoja ja ne tulevat osoittamaan todeksi hänen teoriansa.

Pätevän todistusaineiston puuttuminen synnytti kehitysoppia kannattavien keskuudessa eripuraa siitä, miten kehitys todella tapahtui. Useat Darwinin tukijat uskoivat, että ympäristö vaikutti kehityksen kulkuun. Darwin itse hyväksyi ajatuksen, että kuivat kaudet olivat syynä kirahvin kaulan pidentymiseen. Osa kannattajista, mm. T.H. Huxley, piti oikeampana äkkinäisten (saltaatio) muutosten mallia1, koska hitaan kehityksen välimuotoja ei ollut löytynyt.

Havainto, että pelkkä oletus tai uskomus riitti kehitysopissa tieteelliseksi näytöksi, sai aikaan runsaasti lieveilmiöitä. Ulkonäön perusteella jaettiin mm. ihmisrotuja alkeellisiin, eläimellisiin ja kehittyneisiin. Tästä aiheutui alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä. Moniin museoihin toimitettiin täytettyjä näytteitä ihmisen ja apinan välimuodoista, joukossa alkuperäisväestön edustajia esim. Tasmanian ja Australian alueelta.2

Gregor Mendel oli julkaissut puutarhassaan tekemänsä perimään liittyvät havaintonsa jo v. 1865, mutta uuden kehitysopin huumassa ei niihin kiinnitetty huomiota. Mendelinin tutkimuksissa olisi kuitenkin ollut vastaus darwinilaisten fossiilipulmaan. Kehityksen välimuotoja ei tulisi löytymään, koska suvullisessa lisääntymisessä laji ei muutu uudeksi, vaan säilyy perimänsä mukaisena lajina.

Hevosfossiilit evoluution todisteena

1870-luvun alussa kerättiin eri puolilta maailmaa fossiiliaineistoa ja pyrittiin saamaan aikaan erilaisia johdonmukaisilta tuntuvia kehityksen sarjoja. H. Huxleylle esiteltiin
O. C. Marshin Yhdysvalloista keräämiä hevosen fossiileja, joista oli koottu miljoonien vuosien kehitystä esittävä sarja3. Huxley esitteli tämän sarjan tieteellisenä fossiilitodisteena hevosen kehityksestä. Näin alkoi tarina alkuhevosesta ja sen kehittymisestä.

Richard Owen havaitsi yllätyksekseen, että hevossarjan alkuhevoseksi oli valittu hänen v. 1856 mäyräksi määrittelemä eläin (Hyracotherium), joka oli kaivettu aikanaan esiin samasta kerrostumasta, josta oli löytynyt myös nykyhevosen fossiileja. Tämä mäyräeläin oli nyt nimetty "Eohippus"-alkuhevoseksi.4

Vaikka Darwinin tukijat sekä eläintiedettä pitkään tehneet tutkijat tiesivät alusta alkaen, että hevosen kehityssarja oli tarkoitushakuisesti laadittu vahvistamaan fossiilitodisteiden puutetta potevaa kehitysoppia, ei väärennökseen haluttu silloin vakavasti puuttua. V. 1905 Amerikan Luonnontieteellinen museo otti tämän hevosen kehityssarjan elämän kehitystä esittävään näyttelyynsä.

kuvakuva

Kehitysopin uskomusten mukaan ne eri eläinten jäsenet, jotka evoluutio on johtanut samasta kantamuodosta ja joiden rakenteissa voidaan havaita samankaltaisuutta, ovat samansyntyisiä eli homologisia. Kuvassa hevosen jalan oletettu kehitys Eohippus -alkuhevosesta nykyhevoseen (1-4) ja ihmisen ja hevosen välinen kehitysopin mukainen homologisuus, joka näkyy hevosen jalkaluiden ja ihmisen käden rakenteen samankaltaisuudesta.
 


V. 1910 samoja fossiileja, joista hevosen sarja oli koottu, löytyi mm. Etelä-Amerikan fossiilikaivauksilta5, mutta päinvastaisessa järjestyksessä.

1940-luvulla eläintieteen professori Hannington Enoch kiinnitti asiaan huomiota ja ilmoitti, että nykyhevosen kaviofossiileja on löydetty alemmista maakerroksista kuin mistä alkuhevonen on löytynyt. Hän myös muistutti, että hevosen kehityksen mallisarja on koottu eri puolilta maailmaa kaivetuista fossiileista eikä mistään ole löydetty näitä fossiileja kehitystä kuvaavassa järjestyksessä. V. 1959 G. Hardin julkaisi kirjan "Nature and Man´s Fate, jossa hän osoittaa hevosen kehityssarjan väärennökseksi. Pelkästään hampaiden perusteella tai toteamalla kylkiluiden toisistaan poikkeavat määrät, saattoi päätellä, ettei kehityssarjasta voinut olla kysymys.

kuva
Kehitys pyrkii muodonmuutokseen, joka vaikuttaa johdonmukaiselta kehitykseltä kohti toimivampaa ilmenemismuotoa. Kehitysopin teorian mukaan se on kuitenkin tapahtumasarja, joka perustuu vain päämäärättömiin, sattumanvaraisiin mutaatioihin. Tämän ns. korreloivan evoluution todisteeksi esitetään hypsodontti-hevosten kehitystä, joka alkoi hampaiden (1) kasvulla. Jotta eläin saattoi käyttää suurikokoisiksi kasvaneita hampaitaan, tuli sen saada suurikokoinen (2) kallo ja siihen liittyvät tukevammat lihakset. Suuresta päästä tuli painava, eikä pieneen päähän sopeutunut kaularangan ja -hartiaseu-dun luusto ja lihaksisto (3) pystynyt pitämään sitä enää pystyssä. Siksi evoluutio muokkasi nämäkin alueet (4) riittävän kookkaiksi ja vahvoiksi. Etupään suurentuminen lisäsi eläimen kokonaispainoa eikä kevytrakenteinen takapää enää pystynyt riittävästi antamaan kantavuutta ja ponnistusvoimaa. Siksi evoluutio kasvatti myös takapään (5) sopivaan kokoon. Kehitysopin mukaan ne lajitoverit, joita kohtaan evoluutio ei ollut yhtä suopea, kuolivat sukupuuttoon. Tärkeää kehitysopin kannalta tässäkin esimerkissä on se, että muutokset olivat eläimen DNA-ohjelman eri kohdissa ilmenneiden sattumanvaraisten mutaatioiden aiheuttamia. Muutoksilla ei siis ollut parempaan toimintakykyyn tai tehokkaampaan rakenteeseen liittyvää kehityksen tavoitetta.
(E. Mayr/Evoluutio s. 334)
 

V. 1875 elämän itsestäänsyntymisen todisteeksi esitelty "elämän alkulima Monera" todettiin huijaukseksi. Tätä uutista pidettiin vain "asiantuntijoille" kuuluvana tietona. Vuosien kuluttua pienehkölle piirille leviävä ranskalainen lehti uutisoi tätä kehitysopille harmillista asiaa6.

Puuttuva mekanismi

Tärkeimpinä todisteina evoluutiosta pidettiin sikiön kehitysvaiheiden samankaltaisuutta, hevosen kehityssarjaa sekä yhteistä alkuperää osoittavia homologisia ruumiinjäseniä. Kukaan ei pystynyt kuitenkaan osoittamaan sitä mekanismia, jonka kautta muutokset olisivat voineet tapahtua. Pulman muodosti myös se tosiasia, että kehityksen puolesta käytetyt todisteet olivat keksittyjä.

V. 1883 saksalainen August Weismann osoitti tutkimuksin, että ympäristön vaikutukset eivät voi ohjata perintötekijöissä tapahtuvia muutoksia. Tämä heikensi uskoa rodunjalostuksen ja uuden lajin syntymisen välisestä yhteydestä.

Saadakseen ihmiset vakuuttuneiksi kehitysopin tieteellisyydestä, houkutteli Ernst Haeckel v. 1884 Eugéne Duboisin väärentämään usean vuoden aikana löytämistään luunkappaleista apinan ja ihmisen välimuodon "Jaavan ihmisen" (Pithecanthropus erectus)7.

 Huxley arvosteli julkisesti Richard Owenin eläinten anatomiaan liittyviä tutkimuksia ja piti niitä epätieteellisinä. Siksi Owenin kuoleman jälkeen (v. 1892) eläintieteellisessä museossa esillä olleita esimerkkejä eri eläinten rakenteiden samankaltaisuuksista muutettiin niin, että ne toimivat todisteina kehityksestä ja eläinten yhteisestä alkuperästä.

V. 1894 amerikkalainen sikiötutkija Edmund Dubois ilmoitti, että eri eläinten homologisiksi väitetyt elimet eivät muodostuneet samanlaisissa sikiön kehityskanavissa. Myös sikiöntutkija Edmund Wilson osoitti samana vuonna, että ne ruumiinjäsenet, jotka täysikäisillä vaikuttivat homologisilta, erosivat sikiö- tai toukkavaiheessa mallinnuksen tai kehityspaikkansa suhteen toisistaan.8

Tilanne muodostuikin kehitysopin kannattajien kannalta vuosisadan vaihteessa hankalaksi. Kannattajajoukko oli jakaantunut eri uskomuskuntiin. Kaikki kehitysopin tukemiseksi esitetyt todisteet perustuivat vielä pelkkiin oletuksiin, väittämiin tai väärennöksiin eikä fossiilien joukosta ollut löytynyt kehityksen välimuotoja. Mendelinin tutkimustulokset tulivat julkisiksi. Ne osoittivat, ettei laji muutu perimän kautta uudeksi lajiksi

kuva

V. 1876 kuollut tunnettu tutkija Carl Ernst von Baer torjui Darwinin samankaltaisuusopin ja vaati, että lajivertailua tehdään vasta kun yksilö on kasvanut lopulliseen kokoonsa. Virheellinen kuva syntyy, jos samaistetaan joitakin kasvun välivaiheita toisiinsa, kuten muutaman millin kokoisia sikiöitä hetkellisen ulkomuotonsa perusteella. Lajityypillinen elinten kasvunopeus (allometrinen kasvu) on kaikilla lajeilla lopulliseen muotoon ohjaava. Kasvukauden aikana välivaiheet saattavat muistuttaa toisiaan. Eliön yleisrakennetta säätelevät homeoottiset geenit ovat DNA-tiedostoissa kullakin lajilla tietyissä paikoissa ja ne vaikuttavat tarkassa järjestyksessä ja vain määrätyn ajan. Esim. ihmisen ja simpanssin kalloluut näyttävät samanlaisilta yksilön syntymävaiheessa, mutta niiden lopullinen muoto on toisistaan suuresti poikkeava. Kasvukauden pituus on myös lajityypillinen. Yhden ihmissukupolven aikana hiiri lisääntyy yli 100 sukupolven verran.

kuva

Ihmisen käsi kasvaa lopulliseen muotoonsa n. 20 vuoden aikana. Käden lopullinen luusto kehittyy alkion sidekudoksesta alkavasta luukudoksesta, joka alussa on osittain ruston ja kasvulevyjen muodossa. Nivelten ja luiden välissä olevat kasvulevyt (X) häviävät vähitellen luiden saadessa lopullisen pituutensa. Valmiin tukirangan muoto ja rakenne ovat DNA-tiedostossa olemassa hahmona, vaikka ihmisen luuston kokonaiskasvu jatkuukin aina 27-30 ikävuoteen. Naisilla luuston kasvu pysähtyy n. 2 vuotta miehiä aikaisemmin. Luuston ja nivelten kasvukauteen liittyy useita välivaiheita, joista kasvulevyt ja pehmeä rustoaine ovat vain osana. Tukirangan kanssa samanaikaisesti kehittyvät myös hermostoon, verenkiertoon, lihaksistoon, jänteisiin, nivelsiteisiin, ihokerroksiin jne. liittyvät osa-alueet, joiden rakenneohjeet ovat ilmenemisvaiheittain jokaisen solun DNA-tiedostossa.
 


Mutaatiosta pelastusrengas

V. 1904 Hugo de Vries (1848-1935) ilmoitti löytäneensä uusien lajien syntymisen aiheuttajan. Hänen mukaansa sattumalta syntynyt mutaatio saattoi muuttaa lajin toiseksi. Tämä uutinen herätti kehitysopin kannattajissa uutta uskoa. Mutaatioista tuli hetkessä kehitysajatuksen merkittävä osatekijä. Kun mutaatiot yhdistettiin Mendelin tutkimustuloksiin, saatiin käyttöön sattumanvaraisesti syntynyttä uutta aineistoa, josta luonnonvalinnan avulla saatettiin nyt muokata kehitystapahtumaan sopivia uusia lajeja.

V. 1909 C. D. Walcott löysi Kanadan Kalliovuorilta laajan fossiiliesiintymän9. Koska esiintymä oli alimmassa fossiileja sisältävässä kerroksessa, nimettiin se "Kambriakauden räjähdykseksi". Fossiilien joukosta tavattiin lähes kaikki tunnetut eliömuodot. Löytö vahvisti niiden uskoa, joiden mielestä kerrostumista ei voisi löytyä kehityksen välimuotoja.

V. 1912 eri puolille maailmaa levitettiin uutinen, että Charles Dawson kumppaneineen oli löytänyt apinaihmisen pääkallon osat, joista koottiin Piltdownin-ihminen10. Tätä ihmisen ja apinan välimuotoa esiteltiin tärkeänä tieteellisenä todisteena ihmisen kehittymisestä apinavaiheen kautta. (Vuonna 1953 tutkijat totesivat, että se oli taidokkaasti tehty väärennös.)

V. 1914 Edward Jeffrey osoitti, että mutaatiot olivat haitallisia, aiheuttivat epämuodostumia sekä vähensivät elinkykyä. Mutaatioiden avulla ei hänen tutkimustensa mukaan voitu synnyttää uusia lajeja. Tämä ei kuitenkaan pystynyt pysäyttämään mutaatioista syntynyttä villitystä. Kun vielä todettiin, että ihminen saattoi vaikuttaa mutaatioiden syntyyn, alkoi hahmottua mutaatioteollisuus, jonka lähtökohtana oli ihmisen merkitys kehityksen ohjaajana.


KP

Viitteet:
1) Evoluutio/Ernst Nayr/WSOY 2001.
2) Lost Civilisations of the Stone age/1999.
3) In the Minds of Men/Ian T. Taylor.
4) Evolution: The Challenge of the Fossil Record/D.T.Gish/1992.
5) False Horses/E.A. von Fange/1989.
6) Revue des questions Scientifiques III, 1878.
7) Forbidden Archeology/1993.
8) Icons of Evolution, J Wells/2000.
9) Kivet ja Fossiilit/Gummerus 1999.
10) Ihmisen kehitys/Juha Valste/Kirjayhtymä 1991