Lähes 100 vuotta Darwinin Lajien Synty -kirjan julkaisun jälkeen oli kehitysopin omaksuneiden tutkijoiden keskuudessa mieliala muuttunut lähes epätoivoiseksi. Kehitysoppia tukevat todisteet puuttuivat edelleen. Kiivaiden ja laajojen maaperäkaivausten tuloksena oli käytettävissä valtavat määrät fossiileja. Niiden joukosta ei ollut kuitenkaan löytynyt ainuttakaan välimuotoa, jolla vaiheittainen kehitys olisi voitu osoittaa. Päinvastoin. Alimmissa kerrostumissa olivat kaikkien tunnettujen eläinkunnan pääjaksojen edustajat jo edustettuina.
Toinen pettymyksen aihe oli se, ettei yhtään käytännön tapahtumaa luonnonvalinnasta oltu havaittu. Rodunjalostuksesta ja lajien koon vaihtelusta sekä lajien välisestä nahistelusta oli yllin kyllin esimerkkejä. Kuitenkin varsinaiset luonnon valintaan liittyvät käytännön näytöt puuttuivat. Tutkijoiden usko luonnonvalintaan ja kaiken kehittymiseen olikin jo hiipumassa vaikka oppi mutaatioiden merkityksestä lajin sattumanvaraiseen muuttumiseen, oli antanut aatteelle väliaikaisesti lisää elinvoimaa.
1950-luvulle tultaessa usko mutaatioidenkin merkitykseen oli hiipumassa. Yhtään esimerkkiä uusista toimivista elimistä ei oltu mutaatioilla saatu aikaan - eikä uusia eläinmuotoja tai parannuksia olemassa olevaan lajiin oltu havaittu. Englannissa oli seurattu jo vuodesta 1811 eri alueilla koivumittariperhosten siipien värien vaihtelua vaaleasta tummaan. Tummien (melanististen) perhosten osuus oli silloin hyvin vähäinen, jopa alle 1 % mutta jo 1890-luvulla mm. Manchesterin alueen koivumittareista oli jo n. 90% väriltään tummia.1 Mistä muutos johtui? Oletettiin, että kysymyksessä olisi luonnonvalintaan liittyvä tapahtumasarja, jossa teollisuuden saasteiden tummentamilta puunrungoilta selvästi havaittavat vaaleat koivumittari-perhoset olivat linnuille helppoja saaliita. Tummat koivumittarit säästyivät sitä vastoin suojavärinsä ansiosta tuholta ja lisääntyivät.
Perhoset ja maailmanmaine
Oxfordin yliopistossa työskentelevä tutkijabiologi Bernard Kettlewell päätti 1950-luvulla näyttää käytännössä toteen luonnonvalintaa tukevat oletukset. Tutkimuksensa pohjaksi hän tarkasteli kiikarilla Birminghamissa teollisuuden tummentamien puiden rungoilla lepäävien koivumittareiden kohtaloa. Hän kertoi nähneensä, kuinka linnut noukkivat vaaleammat perhosyksilöt ja tummat jäivät rauhaan. Kettlewell merkkasi tutkimuksiaan varten joukon sekä vaaleita että tummia perhosia ja laski ne sitten valoisena aikana eri alueilla takaisin luontoon. Myöhemmin hän keräsi tutkimusalueilta kaikki löytämänsä koivumittarit, tarkisti olivatko ne merkittyjä ja piti löydöistä tilastoa sekä otti kuvia tapahtumista. Yhteenvetona hän saattoi myöhemmin esittää tilastoja ja todisteita, joista voitiin vetää johtopäätös: ympäristön muutokset ja perhosten muuttuva suojaväri yhdessä lintujen saalistuksen kanssa muodostivat luonnonvalintaan liittyvän tapahtumasarjan. Vihdoin oli saatu todistettua luonnonvalinta käytännön esimerkkinä.
Kettlewell tuli hetkessä kuuluisaksi. Valokuvat tummista koivumittareista vaaleilla puunrungoilla ja vaaleat koivumittarit tummiksi saastuneilla rungoilla levisivät ympäri maailman oppikirjoihin ja tieteisteoksiin esimerkkinä teollisuusmelanismistä.
Mutaatioiden merkitys ja luonnonvalinta oli näin käytännössä todistettu tieteellinen tosiasia. Tiedemiespiireissä pidettiin parhaina todisteina Darwinin teorian paikkansapitävyydestä juuri näitä Kettlewellin julkaisemia tutkimustuloksia.
Biologian oppikirjassa2 asiasta kerrotaan seuraavaa: "Teollisuusmelanismi esimerkkinä nopeasta evoluutiosta. Englannin teollisuusalueilla elävän koivumittarin värin on havaittu muuttuneen harmaasta mustaksi. Nokeutuvissa metsissä tummat, ympäristöönsä paremmin sopeutuvat mutantit ovat saaneet sadan vuoden aikana vallitsevan aseman... Puhtaassa luonnonympäristössä lintujen on vaikea havaita vaaleita perhosia jäkälän peittämien koivujen rungoilla. Kun syntyi tumma mutanttiyksilö, se yleensä joutui saaliiksi. Näin tumman värin alleelit karsiutuivat populaatiosta. Kivihiilipöly ja savukaasu muuttivat puiden rungot tummiksi. Nyt valinta alkoi toimia tummien yksilöiden hyväksi. Suuntaavan valinnan periaatteen mukaisesti liian vaaleat ja liian tummat yksilöt joutuivat lintujen ravinnoksi. Kun populaatiossa vallitsevaksi tyypiksi valikoitui se geeniyhdistelmä, joka tuottaa parhaiten ympäristöön sopeutuvan värin, tasapainottava valinta pitää huolen, että tämä säilyy, elleivät olosuhteet muutu". (lihavointi tämän artikkelin kirjoittajan)
Kuva Biologian oppikirjasta
Eliömaailma, Perinnöllisyys ja evoluutio (kurssi 1 ja 2)
Otava,1996. "Koivumittarin vaaleat muodot ovat
enemmistönä puhtaissa koivumetsissä ja tummat
teollisuuden likaamissa metsissä. Perhosten puiden runkoon
sopiva väri suojaa niitä lintujen saalistukselta"
Epäilyä ja uusia tutkimuksia
Kun tutkimukset ja koivumittareiden ja teollisuussaasteiden seuranta jatkuivat 1970- ja 1980-luvuilla, havaittiin, että uudet tulokset eivät tukeneet nyt jo tieteelliseksi totuudeksi muuttuneita Kettlewellin tutkimustuloksia. Eri tutkijat, mukana mm. suomalainen Kauri Mikkola, totesivat, että öiseen aikaan liikkuvat koivumittarit eivät jää lepäämään päiväksi puun rungoille. Ne hakeutuvat oksiston ja lehvistön suojaan päivän ajaksi. Näin lintujen merkitys tummien tai vaaleiden perhosten hävittäjinä ei voinut pitää paikkaansa.
Toinen havainto oli, että puiden rungoilla olevan sammaleen värillä ja määrällä ei ollut suoraa yhteyttä eriväristen koivumittareiden määrän kanssa. Koivumittareiden vaaleat kannat saattoivat lisääntyä siitä huolimatta, että puun rungoilla ei esiintynyt vaaleaa sammalta tai että rungot olivat muuten tummia. Tummien kantojen kohdalla asia oli samoin; rungon värillä ei ollut merkitystä.
1980-luvulla todettiin myös, että perhosen värin (melaniinin) vaihtelu kuuluu mikroevoluution piiriin, eikä kysymyksessä ollut uuden lajin synty mutaation ja lajin kehittymisen kautta. Ilmiötä voidaan verrata ruskeiden ja sinisten silmien yleisyyteen eri alueilla.
Pian selvisi myös se, että todisteina käytetyt valokuvat eivät perustuneet väitettyihin koeolosuhteisiin. Perhoset oli joko liimattu tai kiinnitetty neulalla puiden rungoille ennen kuvausta.
Haluttu luonnonvalintaan sopiva tilanne lavastettiin, jotta saatiin toiveita vastaavat kuvat todisteiksi ja näytöksi mm. oppikirjoihin. Myös Kettlewellin esittämät tilastot todettiin pääosin keksityiksi.
Tutkimukset paljastuvat huijauksiksi
Vuonna 1953 paljastui, että yli 40 vuotta kehitysopin tärkeimpänä todisteena, "puuttuvana renkaana", ihmisen ja apinan välisestä kehitysvaiheesta esitetty Piltdownin mies oli suuren luokan huijaus. Tämä paljastus ei kuitenkaan vaikuttanut silloin Oxfordin yliopiston kehitysoppia tutkiviin biologeihin, joiden joukkoon myös Kettlewell kuului. Myöhemmin on voitu todeta, että kenttätutkimusten tuloksia saatettiin hyväksyttävästi muutella 1950 -luvulla tehtyjen tutkimusten aikana niin, että ne vastasivat haluttuja kehitysoppia tukevia lopputuloksia. Asiantuntijoiden mukaan tämä tulosten manipulointi on myöhemmin vain lisääntynyt tutkimusten siirtyessä yhä enenevässä määrin tietokoneille ja ennalta tehtyjen mallinnusten tullessa tutkijoiden käyttöön.3
Vaikka teollisuusmelanismiin liittyvät tutkimustulokset osoitettiin jo 1980-luvulla tieteellisesti virheellisiksi, tuli tämä merkittävä huijaus yleiseen tietoon vasta v. 1999, kun Nature, The New York Times ja New Scientiest -lehdet tekivät asiasta julkisen.
Huijauksen julkisuuteen tulon taustalla vaikutti myös v. 2000 julkaistu Berkeleyn yliopistossa molekyylibiologiasta väitelleen, Dr Jonathan Wellsin kirja, Icons of Evolution, science or myth? Kirjassa osoitetaan, että ne esimerkit, joita oppikirjoissa yleisesti käytetään evoluution todisteina, perustuvat joko väärennöksiin tai tieteellisesti puutteellisiin tai virheellisiin tulkintoihin. Näitä epätosia, kehitysoppia tukevia esimerkkejä on otettu runsaasti myös suomalaisiin biologian oppikirjoihin. Niistä tunnetuimmat ovat:
- Millerin kokeet (elämän
sattumanvarainen synty);
- anatomiset yhtäläisyydet (homologia);
- Haeckelin alkiot (eri eläinten
ja ihmisen yksilön kehityksen samankaltaisuus
sikiökehityksen aikana);
- liskolintu matelijan ja linnun välimuotona;
- koivumittariperhoset ja teollisuusmelanismi,
- Darwinin sirkut (peipot);
- banaanikärpäset ja mutaation merkitys kehitystä edistävänä ilmiönä;
- hevosen kehityssarja;
- ihmisen evoluutio;
- surkastumat ja valaan kehitys
- välimuotofossiilit;
- oletetut fossiilisarjat ja eri lajien kehityspuut jne.
"Maailman tunnetuimmat väärennökset" ovat edelleen biologian oppikirjoissa tukemassa kehitysopin opetusta. Vaikka oppikirjojen tekijät tietävät, että näillä piirroksilla ei ole mitään tekemistä tieteellisen totuuden kanssa, halutaan ne pitää oppikirjoissa, koska oppilaat eivät tiedä niitä väärennöksiksi. Kuvan yhteydessä oleva teksti: "Yhteinen alkuperä näkyy selvästi myös yksilönkehityksessä. Esimerkiksi kalan, sammakkoeläimen, matelijan, linnun ja nisäkkään varhaisalkiot ovat hyvin samanlaisia. Ihmisalkiollakin on jonkin aikaa häntä ja selvät kidusrakojen aiheet, jotka myöhemmin häviävät. Tätä on vaikeä selittää muulla kuin sillä, että ihmiselläkin on ollut hännällisiä ja kiduksellisia kantamuotoja."
Kuva ja teksti biologian oppikirjasta
"ELÄMÄ" (kurssi 1 ja 2)
WSOY, 1997
Biologian opetuksen merkitys maailmankuvan syntyyn
Suomalaisten biologian oppikirjojen kirjoittajalta, prof. Anto Leikolalta kysyttiin syytä siihen miksi biologian oppikirjoissa oli edelleen Ernst Haeckelin (1834-1919) piirtämät sikiökuvat vertailevina esimerkkeinä nisäkkäiden yhteisistä kehitysmuodoista, vaikka tiedettiin, että ne olivat "biologian kuuluisimmat väärennökset" eikä niillä ollut mitään tekemistä tieteellisen totuuden kanssa. Leikola kertoi, että hän ensimmäisen kerran otti ko. piirrossarjan biologian oppikirjoihin v. 1966. Hän tiesi jo silloin, että piirrokset olivat muokattu kehitysoppia tukemaan.4 Selityksenä väärennettyjen kuvien käyttöön oli mm.: "...minusta vertailu on hyvä tapa opettaa asioita."
Biologian tavoiteohjelman päämäärät ovat (B1/pakollinen): "mitä tarkoitetaan evoluutiolla ja miten esim. eliöiden rakenne ja luonnon tasapaino voidaan ymmärtää evoluution tuloksena; (B2/pakollinen): "tavoitteena on, että oppilas ymmärtää, miten evoluutio tapahtuu ja miten sen tuloksena nykyiset eliöryhmät ovat syntyneet".
Opiskelun aikana tavoitteena on saada oppilaat omaksumaan kehitysoppi tieteellisenä totuutena ja hyväksymään ateistinen maailmankatsomus.
Mitä tapahtuu, kun oppilaille mahdollisesti myöhemmin selviää, että todisteet, joita oli käytetty näyttönä evoluution tieteellisyydestä, olivatkin väärennöksiä, epätieteellisiä oletuksia, uskomuksia tai suoranaisia valheita? Jos oppi on mennyt hyvin perille, ei tapahdu mitään. Ateistinen elämänfilosofia näet hyväksyy oveluuden, vääristelyn, valheen ja petoksen osana olemassaolon taistelua. Kehitysopissa opetuksen tavoite on tärkein - ei se, miten siihen päästään. Tuhansia vuosia vanha Raamatun viisauskin sanoo, että kun elämänkatsomuksen opettaa nuorelle, säilyy tämä oppi myös aikuisiän.
"Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea." Sananl. 22:6
KP
Viitteet:
1) Icons of evolution - science or myth? Jonathan Wells, 2000.
2) Koulun Biologia Kurssit 1-2/lukio, OTAVA, 1996.
3) EMBO Reports 4, 3, 235/2003/Gabby Dover.
4) Ilta-Sanomat 19.8.2000.
