Vielä 1950 -luvun alussa uskottiin yleisesti, että elämän rakennusohjeet sisältyvät solun proteiineihin. Tiedossa oli, että elävässä luonnossa jokainen organismi on koostunut proteiineista, jotka ovat organismista toiseen hyvin samantapaisia.
Stanley Miller teki v. 1953 A. I. Oparinin jo v. 1920 esittämän idean pohjalta kokeita, joiden tuloksena valmistui tumma tervamainen liemi, jossa oli runsaasti elävälle solulle myrkyllisiä ja haitallista aineita1. Solun tarvitsemat aminohapot eivät esiintyneet liemessä puhtaina, elävälle solulle oikeassa muodossa. Millerin kokeessa väitettiin kuitenkin syntyneen elävän solun käyttämiä rakennusaineita. Tämä harhaanjohtava tieto levitettiin tiede- ja oppikirjojen välityksellä kaikkialle tärkeänä todisteena elämän itsestään syntymisestä.
Millerin v. 1953
käyttämällä menetelmällä voidaan saada
aikaan erilaisia orgaanisia yhdisteitä. Kuvassa on esitetty eri
kokeissa saatuja keskiarvoja, joista selviää, että
merkittävä osa syntyneistä yhdisteistä kuuluu
karboksyylihappoihin. Ne jo vähäisinä
määrinä estävät amonihapoista koostuvan
proteiiniketjun synnyn. Amonihapot, joita on saatu aikaan, ovat
raseemisessa muodossa eli eivät sovellu proteiinien raaka-aineiksi.
Merkittävä osa elämälle välttämättömistä aminohapoista ei koskaan voi syntyä Millerin kokeilujen tapaisilla menetelmillä. DNA:n rakennusaineiden aikaansaaminen on toinen suuri pulma, jota ei myöskään ole voitu ratkaista. Kuva teoksesta Evoluutio, kriittinen analyysi/Datakirjat, s. 139
Samana vuonna (1953) James Watson ja Francis Crick selvittivät DNA:n rakenteen. Tämän jälkeen päästiin tutkimaan mm. sitä, miten perimä on taltioitu solun tuman kromosomeihin ja miten se kopioituu solusta toiseen. Vähitellen alkoi tutkijoille avautua DNA:n sisältämän valtavan tiedon määrä, miten se geenien kautta välittyy yksityiskohtaisina ohjeina kaikkien elämälle tärkeiden rakennusaineiden valmistukseen ja koko elävän organismin toimintaan.
Elimistö rakentaa ja hajottaa proteiineja. Rakentamisprosessia kutsutaan proteiinisynteesiksi ja sitä ohjaa geeneissä oleva informaatio. Lyhyt proteiiniketju voi koostua 50 aminohaposta. Pitkissä ketjuissa aminohappoja on tuhansia. Aminohappojen järjestys, ketjujen pituudet ja niiden väliset sidokset määräävät proteiinin rakenteellisen muodon. Proteiinin muodosta taas riippuu kunkin proteiinin käyttäytyminen ja käyttötarkoitus. Verrata voi esim. hampaan kiilteen, luun, ihon, silmän sarveiskalvon tai syljen sisältämien proteiinien erilaisuuksia.
Proteiinien rakentamiseen tarvittavia aminohappoja solu saa käyttöönsä joko ruuansulatuksen kautta aminohapoiksi pilkkoutuneista kasvi- ja eläinproteiineista tai valmistamalla niitä itse typpipitoisista yhdisteistä. Puolet aminohapoista on hankittava ulkopuolelta. Jos jokin näistä ulkoapäin hankittavista aminohapoista puuttuu, ilmenee vajaus eliössä puutostilana.
Elävään luontoon
liittyy monia ihmeellisyyksiä. Se, että kaikissa
elollisissa on rakennusaineina vain optisesti puhtaita orgaanisia
rakennusaineita, joita ei sellaisina luonnosta löydy, on vahva
todiste siitä, että elämä ei ole voinut
syntyä sattumanvaraisten kemiallisten prosessien kautta.
Elävän solun proteiinit koostuvat aminohappojen
L-muodoista. DNA:n ja RNA:n rakennusaineet, nukleotidit, ovat
koostuneet vastaavasti sokereiden D-muodoista. Sattuma ja
luonnonvalinta eivät ole voineet erotella optisia muotoja toisistaan.
Omaperäiset proteiinit
Ihmisellä on nykyarvioin mukaan 30 000-40 000 geeniä, jotka koodaavat ainakin 70 000 erilaisen proteiinin valmistusta. Jokaisen eliön geeneissä - ihminen mukaan lukien - nämä ohjeet poikkeavat toisistaan. Tämän vuoksi erilaisia proteiineja on valtava määrä. Proteiinit rakentuvat tavallisesti 20 erilaisesta aminhaposta. Aminohapot esiintyvät luonnossa aina kahtena eri hahmona: L-muodossa (vasenkätisinä) ja D-muodossa (oikeakätisinä). Kemiallisilta ominaisuuksiltaan molemmat muodot ovat samanlaisia. Ne eroavat vain siinä, että ne ovat toistensa peilikuvia. Tätä kutsutaan kiraaliseksi ilmiöksi. Mikään tunnettu kemiallinen prosessi ei pysty eristämään luonnossa olevia L- ja D-muotoja toisistaan.2
Tutkijat ovat lisäksi todenneet, että DNA:n ja RNA:n rakenteena olevat nukleotidit (sokeri + fosfaatti + emäs) ovat aina oikeakätisiä eli D-muodossa. Luonnossa kuitenkin sokerit esiintyvät tasamääräisesti L- ja D-muodoissa.
Elimistö hajottaa vain L-muodossa olevia proteiineja. D-muodossa olevia valkuaisaineita ruuansulatusjärjestelmä ei yleensä pysty käyttämään hyväkseen. D-muodossa olevia aminohappoja esiintyy usein mm. myrkyissä.
Vaikka tuhansia L-muotoisia aminohappoja käsittävässä proteiiniketjussa olisi vain yksi D-muodossa oleva aminohappo, ei rakentuva proteiini soveltuisi elävän solun käyttöön eikä ketjusta syntyisi oikean muotoista proteiinia.
Optisesti vastakkaiset aminohapot ovat koostumukseltaan samanlaisia, mutta toistensa peilikuvia.
Jos L-aminohappoketjussa on yksikin D-muotoinen aminohappo, ei lopputulos sovellu elävän solun rakentaman proteiinin raaka-aineeksi. Luonnossa aminohoppojen L- ja D-muodot ovat sekoittuneena keske-nään suhteessa 50/50. Optisesti puhtaita aminohappoja ei ole koskaan saatu aikaan sattumanvaraisesti epäorgaanisten reaktioiden avulla.
Mitä tapahtuu kun solu kuolee?
Koska kuolleissa soluissa ei enää ole energiaa, joka voisi pitää yllä solun toimintaohjelmaa, alkavat solun aminohapot palautua raseemiseen muotoon, jossa on yhtä paljon L- ja D-muotoja. Kuolleen solun iästä voidaan tehdä karkeita arvioita sen mukaan, kuinka suuri osa sen sisältämistä L-muodossa olleista aminohapoista on kuoleman jälkeen muuttunut D-muotoon.
Sama koskee DNA:n rakennusaineena olevia nukleotideja, joiden sokerit muuttuvat raseemiseen muotoon ja DNA hajoaa. Laboratoriossa tehtyjen tutkimusten mukaan kuolleen solun DNA:n vanhenemisnopeus viittaa siihen, että n. 10 000 vuoden kuluttua sen rakenne on hajonnut.3 Jos vanhoista luista löytyy veren hemoglobiinimolekyylejä, voidaan niiden valkuaisaineessa olevien aminohappojen muuttumisvaiheesta D-muotoon arvioida kuolemisen ajankohta.4 Luiden kollageenit ja albumiinit (valkuaisaine = proteiini) voivat hajota kuivissa ja lämpimissä olosuhteissa jo muutamassa kymmenessä vuodessa.5 Eri tutkimukset osoittavat, että DNA:n RNA:n tai proteiinien rakenteet hajoavat muutamien tuhansien vuosien aikana.
Mahdottomia väitteitä
Syksyllä 2000 levitettiin eri tiedejulkaisujen kautta tieto, että 250 miljoonaa vuotta vanha bakteeri on herätetty henkiin.6 Väitteen mukaan bakteeri oli säilynyt noin 600 metrin syvyydestä kaivetun suolakiteen sisällä olleessa kuplassa. Laboratoriossa tutkijat avasivat suolakiteen, ottivat vanhan bakteerin sieltä ja siirsivät sen ravintoliuokseen. Siellä se virkosi ja alkoi kasvaa. Vastaavaa bakteeria esiintyy vapaasti nykyaikana sekä maalla että vedessä.
Kun meripihkan sisältä löydettyä termiittiä tutkittiin, todettiin sillä olevan jäljellä niin paljon ehjää DNA:ta, että siitä voitiin varmistaa termiitin alkuperä. Meripihkan iäksi arvioitiin 25-30 miljoonaa vuotta.
Tutkija Mary Schweitzer löysi Tyrannosaurus rexin luuytimestä tumallisia veren punasoluja, jotka voivat olla vain muutamia tuhansia vuosia vanhoja.7 Kehitysopin uskomusten mukaan Tyrannosaurus kuoli sukupuuttoon n. 65 miljoonaa vuotta sitten.
Tutkijat, jotka
väittävät herättäneensä miljoonia
vuosia vanhoja bakteereita eloon, ovat todennäköisesti
tahallisesti unohtaneet sen, että proteiinit ja bakteerien DNA:n
rakenteet hajoavat suhteellisen lyhyen ajan kuluessa sen jälkeen,
kun ne eristetään eivätkä voi saada
enää energiaa elintoimintoihinsa. Kuva suolakiteen
sisällä olevasta, eloon herätetystä bakteerista,
jonka tutkijat väittävät olevan 250 miljoona vuotta
vanhan. Miljoonia vuosia koskevia väitteitä uutisoivat
kansainväliset tiedelehdet eivät puutu materiaalisen
maailmankatsomuksen mukanaan tuomiin epäjohdonmukaisuuksiin.Kuva Tieteen Kuvalehdestä 2/2002
Ristiriitainen tilanne
Tiedemiehet tietävät, että elävän luonnon käytössä olevia L-muotoisia aminohappoja ei voida erotella raseemisista aminohapposeoksista solujen raaka-aineiksi sattumanvaraisten kemiallisten prosessien kautta. Sama koskee DNA:n ja RNA:n rakenteita, D-muodossa olevia nukleoitideja. Tiedossa on myös se, että nämä elämän rakenteet, DNA ja solujen proteiinit, hajoavat hyvin pian sen jälkeen kun solu kuolee. Näistä elämän tärkeistä tunnusmerkeistä, kiraalisista ilmiöistä, ei kerrota oppikirjoissa eikä tiedekirjoissa. Ne ovat liian voimakkaita todisteita elämän sattumanvaraista syntyä ja kehitysopin vaatimia miljoonia vuosia vastaan. Siksi kehitysoppiin uskovien kannalta katsoen on parasta pitää nämä asiat poissa oppikirjoista ja yleisestä käsittelystä.
"Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut." Ps. 139:13-16
KP
Viitteet:
1) Evoluutio, kriittinen analyysi/Datakirja 2000, s 139
2) In The Beginning/Walt Brown 1995
3) Nature, 1 Aug. 1991, vol 352
4) Proc. Natl. Acad. Sci. USA;Vol 94/1997
5) Science 200, 1275/1978
6) Nature, Ock 2000, vol 407 ja Tieteen Kuvalehti 2/2001>
7) Earth Magazine, June 1997
