Taustaa kirjoitukset on koottu kirjoiksi, joihin voit tutustua klikkaamalla tästä.
Näin se tapahtui

Campanian maakunta, Napolin lähistöllä Italiassa, tuli yllättäen koko maailman huomion kohteeksi keväällä 1998. Pitkäaikaisten sateiden pehmittämät maakerrokset irtosivat vuorten rinteiltä. Lähes 2 metriä korkeat mutaliejumassat etenivät eri alueilla kohti alempana olevia asutuksia jopa 200 km:n tuntinopeudella.1 Vyöryt hävittivät tieltään kaiken - kivitalot, viljelmät, metsät ja tiet. Lähes 2000 ihmistä menetti kotinsa, yli 100 henkensä. Mutavyöryalueet saivat nimekseen "nykypäivän Pompeji". Niiden aiheuttama hävitys muistutti näet vuonna 79 jKr tapahtuneen tulivuoren purkauksen jälkiä. Silloin tuhka ja laava peittivät hetkessä alleen kaupungin ja sinne jätetyt ihmiset ja eläimet.

Muutosvoimat

Maanjäristykset, tulivuorten purkaukset ja tulvat ovat niitä voimia, jotka muokkaavat maaperäämme voimakkaimmin ja yllättäen. Maankuoressa on kaikkialla jälkiä näistä mullistuksista. Aina emme tule ajatelleeksi sitä, että vuorijonot, merten syvänteet ja mannerlaattojen siirtymät ovat osatuloksia näistä nopeista maankuoren mullistuksista. Tämän vuosisadan ehkä merkittävin luonnonmullistus tapahtui keväällä v.1980 Yhdysvaltojen luoteisosassa, kun tulivuori St. Helens räjähti. Vuoren ympäristönä oli kauneudestaan kuuluisaa luonnonpuistoa järvineen ja metsineen. 7 viikkoa ennen tuhoutumistaan tulivuori varoitti ensimmäisen kerran. Tämän jälkeen seurasi useita paikallisia maanjäristyksiä. Mutta varsinainen vuoren hajoaminen oli voimassaan ja tuhovaikutuksiltaan aivan odottamaton.

Räjähdyksen tuhovoima oli niin valtava, että arvioitiin sen vastaavan n. 500 Hiroshiman atomipommia.2 Kun tulivuori vihdoin hiljeni saivat paikalle tulleet tutkijat ja asiantuntijat henkeään haukkoen todeta valtavan alueen muotoutuneen uudelleen. Vuori ei purkautunut ylöspäin vaan se räjähti siten, että se levitti osan itsestään sivulle kymmenien kilometrien alueelle. Paikoitellen lähes 200 metrin paksuisena peitti nyt maan uusi monikerroksinen pintakerros3. Yli miljoona puunrunkoa, oksattomina ja kuorettomina lojui suurilla alueilla ja peitti ennen niin kauniin järven pinnan. Kaikki kasvillisuus oli kadonnut. Näkymä oli kuin kuolleen planeetan pinnalta.

Kadonneet vuosimiljoonat

Tämä oli todellinen näyttö siitä, kuinka maan pintakerrokset voivat syntyä muutamassa hetkessä. Mutta lisää luonnon todisteita oli tulossa. Vajaan kahden vuoden kuluttua räjähdyksestä, maaliskuussa 1982, uudelleen muodostuneet pintakerrostumat alkoivat liikkua. Ne muodostivat valtavan mutavirran, joka lähti vastustamattomasti liikkeelle kohti alempana olevia alueita. Mutavirta vei mennessään kaiken. Puut seisoivat virrassa pystyssä juurineen. Talot ja sillat eivät aiheuttaneet mutavyörylle pulmia. Uudet maakerrokset syntyivät jälleen, mutta nyt edellistä tuhoaluetta alemmaksi. Kiinnostavinta tutkijoiden kannalta oli kuitenkin se, mitä jäi jäljelle edelliselle tuhoalueelle. Vain osa maakerroksista oli lähtenyt liikkeelle. Maisemaa halkoivat nyt mittavat kanjonit, joiden seinämäsyvyydet olivat paikoitellen yli 50 metriä. Valokuvissa alue oli nyt aivan saman näköistä kuin näkymät Colorado-kanjonissa.
 

kuva "Pikku Grand-kanjoni"-alue muodostui St.Helens -tulivuoren pohjoispuolelle kun kanjonit syntyivät v. 1982 mutavyöryn tavoin vain 2 vuotta aikaisemmin purkauksen muodostamiin maakerrostumiin. Kuva kirjasta "Grand Canyon/Steven A. Austin.

kuva Vuonna 1980 St.Helens-tulivuoren purkauksen synnyttämät, jopa 200 metriä paksut maakerrostumat sisälsivät erilaisia kerroslaatuja, jotka näkyvät hyvin tässä kanjonin rinnekuvassa. Vuonna 1982 tapahtunut jatkomullistus, suuri maavyöry, sai aikaan pitkiä, jopa 50 metriä syviä kanjoneita. Ne olivat aivan saman tapaisia kuin Colorado-kanjonin alueen muodostumat, mutta pienemmässä mittakaavassa. Näiden kanjonien syntyyn tarvittiin vain 2 vuotta _ ei satoja miljoonia vuosia. Kuvassa ylhäällä kanjonin reunalla näkyy ihminen, joka antaa hyvän vertailukohteen kanjonin koosta. Kuva on John D.Morrisin kirjasta "The Young Earth".

kuva Hetkessä St.Helens-tulivuoren räjähdyksen tuloksena syntyneen, yli 30 metriä syvän kanjonin pohjaan hakeutui alueen pintavettä, joka muodosti alussa puron ja sitten pienen virran putouksineen (vasen ylälaita). Virta ei synnytä kanjonia, kuten Darwin aikoinaan väitti, vaan kanjoni on sopiva paikka vesivirralle.
Kuva kirjasta "Grand Canyon/Steven A. Austin

Ne tutkijat, jotka olivat vuosikymmeniä tutkineet Colorado-kanjonin syntyä ja sen maakerrosten koostumusta olivat sanomattoman kiitollisia. Luonnonvoimat olivat tulleet hätkähdyttävällä tavalla tukemaan heidän katastrofiteorioitaan. Kehitysopin mukaan tutkimuksiaan tehneet olivat halunneet kerrosten iäksi satoja miljoonia vuosia. Laskennan perustana heillä oli mm. merenpohjaan nykyään kertyvät kerrokset. Lähellä rantaa ja matalissa paikoissa kertymä on 1 mm - 2,5 cm vuodessa. Syvien vesien alueella se on vain n. 1 mm tuhannessa vuodessa4. Itse kanjoni oli Darwinin oman näkemyksen mukaan syntynyt jokiuoman hitaan kulutusvoiman vaikutuksesta satojen miljoonien vuosien aikana. Tämäkin hänen näkemyksensä perustui siihen uskoon, että kaikki syntyy hitaasti kehitysopin vaatimien vuosimiljoonien edellyttämällä vauhdilla.

kuva Vielä 1800-luvulla arkeologit ja maaperän tutkijat pitivät itsestään selvänä tosiasiana sitä, että kerrostuneet kivilajit olivat koko maailmaa kohdanneen tuhotulvan aiheuttamia. Hyvänä todistuksena tästä he käyttivät mm Colorado-kanjonin seinissä ja osittain rapautuneissa kallioissa näkyviä kerrostumia, joiden välissä ei lainkaan ollut näkyvissä ajan kulutuksen aiheuttamaa eroosiota.

Ne tutkijat, jotka eivät asettaneet etukäteen vaatimuksia sille, mihin lopputulokseen heidän tutkimustuloksensa on tultava, tekivät omat johtopäätöksensä. Kanjonin maakerrokset olivat syntyneet yhtäjaksoisesti vesimassojen voimakkaiden liikkeiden ja tuliperäisten purkausten aiheuttamina. Kerrokset olivat olleet yhtäaikaa pehmeinä ja veden peitossa. Kun vesi sitten väistyi alueelta tapahtui tätä seuranneina vuosina useita luhistumisia - laajoja mutavirtoja, jotka vetisinä maavyöryinä muodostivat suuria kanjonialueita. Jäljelle jäivät vain riittävän koviksi ehtineet kerrostumakohdat. Tämä teoria sai St. Helensin tapauksessa todellisen näytön. Muutamassa vuodessa purkauksen vaikutuksesta syntyneet, toista sataa metriä paksut maakerrokset kovettuivat ja alkoivat muuttua kivimäiseen muotoon. Osa kerroksista sisälsi aineksia, joiden kovettuminen muistutti sementin kovet tumista. Kanjonien pohjalle hakeutui pieniä puroja, jotka kasvoivat virroiksi. Kuva täydentyi. Vesivirrat eivät muodostaneet kanjoneita, vaan kanjonien pohjat sopivat hyvin virtojen uomiksi. Näin Darwinin luoma kanjonin syntyteoria miljoonine vuosineen kaatui luonnon oman todistuksen voimalla.

Eikä hän säästänyt muinaista maailmaa, vaikka varjelikin Nooan, vanhurskauden saarnaajan, ynnä seitsemän muuta, vaan antoi vedenpaisumuksen tulla jumalattomain maailman päälle.
2 Piet. 2:5.


KP

1) Suomen Kuvalehti 20/98
2) National Geographic 1/1981
3) The Young Earth/J.D.Morris 1997
4) The Young Earth/J.D. Morris-1997