|
Näin se tapahtui
|
|
|
Campanian maakunta, Napolin lähistöllä Italiassa, tuli yllättäen
koko maailman huomion kohteeksi
keväällä 1998. Pitkäaikaisten sateiden
pehmittämät maakerrokset irtosivat
vuorten rinteiltä. Lähes 2 metriä korkeat
mutaliejumassat etenivät eri alueilla kohti alempana olevia asutuksia jopa
200 km:n tuntinopeudella.1 Vyöryt
hävittivät tieltään kaiken - kivitalot,
viljelmät, metsät ja tiet. Lähes 2000 ihmistä
menetti kotinsa, yli 100 henkensä. Mutavyöryalueet saivat nimekseen
"nykypäivän Pompeji". Niiden aiheuttama
hävitys muistutti näet vuonna 79 jKr
tapahtuneen tulivuoren purkauksen
jälkiä. Silloin tuhka ja laava peittivät
hetkessä alleen kaupungin ja sinne jätetyt
ihmiset ja eläimet.
Muutosvoimat
Maanjäristykset, tulivuorten purkaukset ja tulvat ovat niitä voimia,
jotka muokkaavat maaperäämme voimakkaimmin ja yllättäen. Maankuoressa
on kaikkialla jälkiä näistä
mullistuksista. Aina emme tule ajatelleeksi sitä,
että vuorijonot, merten syvänteet ja
mannerlaattojen siirtymät ovat osatuloksia
näistä nopeista maankuoren
mullistuksista. Tämän vuosisadan ehkä
merkittävin luonnonmullistus tapahtui
keväällä v.1980 Yhdysvaltojen
luoteisosassa, kun tulivuori St. Helens räjähti.
Vuoren ympäristönä oli kauneudestaan
kuuluisaa luonnonpuistoa järvineen ja metsineen. 7 viikkoa ennen tuhoutumistaan tulivuori varoitti ensimmäisen
kerran. Tämän jälkeen seurasi useita
paikallisia maanjäristyksiä. Mutta varsinainen
vuoren hajoaminen oli voimassaan ja tuhovaikutuksiltaan aivan odottamaton.
Räjähdyksen tuhovoima oli niin valtava, että arvioitiin sen vastaavan n.
500 Hiroshiman atomipommia.2 Kun tulivuori vihdoin hiljeni saivat paikalle
tulleet tutkijat ja asiantuntijat
henkeään haukkoen todeta valtavan alueen
muotoutuneen uudelleen. Vuori ei purkautunut ylöspäin vaan se räjähti siten, että
se levitti osan itsestään sivulle
kymmenien kilometrien alueelle. Paikoitellen
lähes 200 metrin paksuisena peitti nyt maan uusi monikerroksinen
pintakerros3. Yli miljoona puunrunkoa, oksattomina
ja kuorettomina lojui suurilla alueilla ja peitti ennen niin kauniin järven
pinnan. Kaikki kasvillisuus oli kadonnut.
Näkymä oli kuin kuolleen planeetan
pinnalta.
Kadonneet vuosimiljoonat
Tämä oli todellinen näyttö
siitä, kuinka maan pintakerrokset voivat syntyä muutamassa hetkessä. Mutta
lisää luonnon todisteita oli tulossa.
Vajaan kahden vuoden kuluttua
räjähdyksestä, maaliskuussa 1982, uudelleen
muodostuneet pintakerrostumat alkoivat liikkua. Ne muodostivat valtavan
mutavirran, joka lähti vastustamattomasti
liikkeelle kohti alempana olevia alueita. Mutavirta vei mennessään kaiken. Puut seisoivat virrassa pystyssä juurineen. Talot ja
sillat eivät aiheuttaneet mutavyörylle
pulmia. Uudet maakerrokset syntyivät jälleen, mutta nyt edellistä
tuhoaluetta alemmaksi. Kiinnostavinta tutkijoiden kannalta oli kuitenkin se, mitä jäi
jäljelle edelliselle tuhoalueelle. Vain osa
maakerroksista oli lähtenyt liikkeelle. Maisemaa halkoivat nyt mittavat
kanjonit, joiden seinämäsyvyydet olivat
paikoitellen yli 50 metriä. Valokuvissa alue
oli nyt aivan saman näköistä kuin
näkymät Colorado-kanjonissa.
|
"Pikku Grand-kanjoni"-alue muodostui St.Helens -tulivuoren pohjoispuolelle
kun kanjonit syntyivät v. 1982 mutavyöryn tavoin vain 2 vuotta aikaisemmin
purkauksen muodostamiin maakerrostumiin. Kuva kirjasta "Grand Canyon/Steven
A. Austin.
|
|
Vuonna 1980 St.Helens-tulivuoren purkauksen synnyttämät, jopa 200
metriä paksut maakerrostumat sisälsivät
erilaisia kerroslaatuja, jotka näkyvät
hyvin tässä kanjonin rinnekuvassa.
Vuonna 1982 tapahtunut jatkomullistus, suuri maavyöry, sai aikaan pitkiä, jopa
50 metriä syviä kanjoneita. Ne olivat aivan saman tapaisia kuin
Colorado-kanjonin alueen muodostumat, mutta pienemmässä mittakaavassa.
Näiden kanjonien syntyyn tarvittiin vain 2
vuotta _ ei satoja miljoonia vuosia. Kuvassa ylhäällä kanjonin reunalla näkyy
ihminen, joka antaa hyvän vertailukohteen kanjonin koosta. Kuva on
John D.Morrisin kirjasta "The Young Earth".
|
|
Hetkessä St.Helens-tulivuoren räjähdyksen tuloksena syntyneen, yli 30 metriä
syvän kanjonin pohjaan hakeutui alueen pintavettä, joka muodosti alussa puron
ja sitten pienen virran putouksineen (vasen ylälaita). Virta ei synnytä kanjonia,
kuten Darwin aikoinaan väitti, vaan kanjoni on sopiva paikka vesivirralle.
Kuva kirjasta "Grand Canyon/Steven A. Austin
|
Ne tutkijat, jotka olivat vuosikymmeniä tutkineet Colorado-kanjonin
syntyä ja sen maakerrosten koostumusta olivat sanomattoman kiitollisia.
Luonnonvoimat olivat tulleet
hätkähdyttävällä tavalla tukemaan heidän
katastrofiteorioitaan. Kehitysopin mukaan tutkimuksiaan tehneet olivat halunneet
kerrosten iäksi satoja miljoonia vuosia. Laskennan perustana heillä oli
mm. merenpohjaan nykyään kertyvät
kerrokset. Lähellä rantaa ja matalissa
paikoissa kertymä on 1 mm - 2,5 cm vuodessa.
Syvien vesien alueella se on vain n. 1 mm tuhannessa
vuodessa4. Itse kanjoni oli Darwinin oman näkemyksen mukaan
syntynyt jokiuoman hitaan kulutusvoiman vaikutuksesta satojen
miljoonien vuosien aikana. Tämäkin hänen
näkemyksensä perustui siihen uskoon,
että kaikki syntyy hitaasti kehitysopin vaatimien vuosimiljoonien
edellyttämällä vauhdilla.
|
Vielä 1800-luvulla arkeologit ja maaperän tutkijat pitivät itsestään selvänä tosiasiana sitä, että kerrostuneet kivilajit olivat koko maailmaa kohdanneen tuhotulvan aiheuttamia. Hyvänä todistuksena tästä he käyttivät mm
Colorado-kanjonin seinissä ja osittain rapautuneissa kallioissa näkyviä kerrostumia, joiden välissä ei lainkaan ollut näkyvissä ajan kulutuksen aiheuttamaa eroosiota.
|
Ne tutkijat, jotka eivät asettaneet etukäteen vaatimuksia sille, mihin
lopputulokseen heidän tutkimustuloksensa on tultava, tekivät omat
johtopäätöksensä. Kanjonin maakerrokset olivat
syntyneet yhtäjaksoisesti vesimassojen voimakkaiden liikkeiden ja
tuliperäisten purkausten aiheuttamina. Kerrokset
olivat olleet yhtäaikaa pehmeinä ja
veden peitossa. Kun vesi sitten väistyi
alueelta tapahtui tätä seuranneina
vuosina useita luhistumisia - laajoja mutavirtoja, jotka vetisinä maavyöryinä
muodostivat suuria kanjonialueita. Jäljelle jäivät
vain riittävän koviksi ehtineet
kerrostumakohdat. Tämä teoria sai St. Helensin
tapauksessa todellisen näytön. Muutamassa vuodessa purkauksen
vaikutuksesta syntyneet, toista sataa metriä
paksut maakerrokset kovettuivat ja alkoivat muuttua kivimäiseen muotoon. Osa
kerroksista sisälsi aineksia, joiden kovettuminen muistutti sementin kovet
tumista. Kanjonien pohjalle hakeutui pieniä puroja, jotka kasvoivat
virroiksi. Kuva täydentyi. Vesivirrat eivät
muodostaneet kanjoneita, vaan kanjonien pohjat sopivat hyvin virtojen
uomiksi. Näin Darwinin luoma kanjonin syntyteoria miljoonine vuosineen kaatui
luonnon oman todistuksen voimalla.
Eikä hän säästänyt muinaista
maailmaa, vaikka varjelikin Nooan, vanhurskauden saarnaajan, ynnä
seitsemän muuta, vaan antoi vedenpaisumuksen tulla jumalattomain
maailman päälle. 2 Piet. 2:5.
KP
1) Suomen Kuvalehti 20/98
2) National Geographic 1/1981
3) The Young Earth/J.D.Morris 1997
4) The Young Earth/J.D. Morris-1997
|
|